maanantai, 27. heinäkuu 2015

Mukavempia uutisia

Elämä jatkuu, vaikka välillä vähän koeteltaisiinkin.

Viime viikonloppu oli koirarintamalla vaihteeksi erityisen mukava. Lauantaina kisasimme Kanelin kanssa seitsemännen ja viimeisen startin ykkösluokassa, Petteri Kermisen radalla. Täysin emme onnistuneet pysymään suunnitelmassa, eikä varsinkaan puomin suoritus ole vielä sitä, mitä pitäisi, mutta selvittiin kunnialla loppuun, voitimme luokan ja saimme pääsylipun kakkosiin! Päätimme sitten osallistua myös iltapäivän 2-luokan B-radalle, tuomaroimassa Reetta Pirttikoski. Niin siinä sitten kävi, että nolla, toinen sija ja sitä myöten LUVA pätkähti myös ekasta 2-luokan kisasta, hyvä mun Kaneli! <3

11798311_873362296052491_486520798_n.jpg

 

Samaan aikaan Pikku-Jaska poikkesi Kurikan ryhmänäyttelyssä Markku Kipinän arvosteltavana.Ei hassumpi päivä silläkään, Pikkis sai toisesta virallisesta näyttelystään toisen varasertinsä! Onnea Miia! :)

11805821_873362352719152_1596820100_n.jp

 

Agilityratojen välissä oli sen verran aikaa, että ehdin käydä katsomassa kasvattini Velmun (Pearlfield's Devil In Disguise) jälkeläisiä ystäväni Saaran luona Otalammella. Aika ihania pörriäisiä, ehkäpä suloisin näkemäni pentue pitkään aikaan!

Kaikki%20pennut.jpg
Yllä pojat, alla tytöt

 

perjantai, 24. heinäkuu 2015

Muistoissamme Pearlfield's Fire Cracker "Edward"

Yksi hyvin erityinen koira on nyt poissa.


Edward oli jo pikkupentuna ihan huipputyyppi. Siinä, missä siskot riehuivat, hyppivät ja kiekuivat herkkujen perään, Edwardilla alkoi heti raksuttaa: "viimeksi nami tuli istumisesta, yritetäänpä, josko sama tehoaisi uudelleen". Jos ei istuminen sitten tehonnutkaan, Edwardilla riitti repertuaaria, josta soveltaa. Oikea naksutinkouluttajan unelma siis. Joskus myöhemmin Edwardin omistaja myönsi, että oli pienen hetken huolissaan pennun rauhallisuudesta tulevaa agilityuraa ajatellen, mutta onneksi sitä rauhallisuutta ei tarvinnut kauaa murehtia. Kun jokin asia oli opittu, sen jälkeen se suoritettiin aina satasella, ei siis enempää tai vähempää kuin aivan täysillä. Edward oli hiukan vajaan vuoden kun omistajalta kysyttiin näyttelyssä, millainen koira se on. "Täydellinen". Vastaus herätti pientä hilpeyttä, kunnes itsekin vasta myöhemmin tajusin, että Edwardin emäntä ei laskenut leikkiä näistä asioista. Ja aika täydellinenhän se olikin.


Valitettavasti joskus vaikuttaa siltä, että luonto (tai maailmankaikkeus, tai joku) pyrkii kierolla tavalla tasapainoon. Kun joku on niin tavattoman täydellinen koirana, ystävänä ja harrastuskaverina, täytyyhän siinä joku perustavalaatuinen vika olla. Edwardilla oli russeleille melko tyypillinen nikamamuutos lannerangassaan (LTV3). Tämä muutos yksinään ei välttämättä vielä tarkoita kuolemantuomiota, mutta valitettavasti Edward oli saanut arvonnassa poikkeuksellisen huonot palikat. Me ihmiset emme voi koskaan tietää, millaista kipua epämuodostunut ja epäsymmetrinen nikama Edwardille aiheutti, saatoimme vain nähdä oireet: kaikille ystävälliselle ja maailmaa syleilevälle Edwardille tuli hetkiä, jolloin se oli täysin muissa maailmoissa. Hurjille raivokohtauksille ei näkynyt päällepäin mitään syytä, ne saattoivat alkaa vaikka täydestä unesta, kenenkään ympäristössä liikahtamatta. Agility toki lopetettiin oireiden ilmaantuessa, mutta kun lopulta tajuttiin, ettei Edward kykene edes normaaliliikuntaan kipulääkkeillä avustettuna, omistajien oli tehtävä se vaikein päätös. 


Viimeisen viikkonsa Edward sai elää onnellisena, omana itsenään rajoitetulla liikuntamäärällä ja kunnollisella kipulääkeannostuksella. Torstaina 16. heinäkuuta se pääsi lopulta paikkaan, jossa kipuja ei enää ole. Minä olen niin surullinen koiran ja sen omistajien puolesta. Täydellinen koira löysi itselleen täydellisen kodin; olen niin äärettömän pahoillani, ettei sen selkä kestänyt kestänyt elämää. Siitä olen varma, ettei Edward itse olisi valinnut toisin, se oli onnellisimmillaan emäntänsä harrastuskaverina ja isäntänsä kainaloisena. Edwardin on nyt hyvä olla, ehkä ihmistenkin tuska joskus muuttuu kauniiksi muistoiksi. 

Muistoja Edwardin elämän varrelta.

maanantai, 18. toukokuu 2015

Menestystä vähän siellä ja täällä

Vaikka viime ajat onkin enempi keskitytty agilityn treenailuun, muutaman kerran ollaan tämän kevään aikana näyttäydytty ihmisten ilmoillakin. :)

Tampereen näyttelyssä käytiin perinteisesti tänäkin vuonna, tällä kertaa itse näytelmissä oli mukana Pikku-Jaska. Jaskahan ei mikään hassumman näköinen ole, mutta kovin suuria emme uskaltaneet toivoa, jos vaikka itävaltalaistuomari laittaisi hampaistolle ison painoarvon - Jaskalta kun puuttuu yhden P2-hampaan lisäksi myös yksi alaetuhammas.Eipä mitään, moitteita tuli vain turhan harmaasta väristä päässä, muutoin Pikku-Jaska oli kovastikin Karin Bernardiksen mieleen. Jaska voitti junnu-urokset, sai SA:n ja sijoittui lopulta uroksen neljänneksi saaden samalla varasertin! Onnea Miia-enännälle!

IMG_6495.jpg

IMG_6511.jpg

 

Kanelin kanssa on aloiteltu kisaamista agilityssa, alku on sujunut aivan odottamattoman hienosti! Tätä kirjoittaessa olemma kisanneet viisi starttia, joista kolme hyllyä (1 hyppäri ja 2 agirataa) ja kaksi nollaa (hyppäri ja agi). Eilisissä Äetsän Seudun Koirakerhon kisoissa nollalla päästiin suorastaan ykköspallille, olipas mahtava fiilis kun tehty työ alkaa tuottaa hedelmää! Saapi nähdä, kauanko viimeisen ykkösluokan nollan metsästykseen menee, tosin eipä tässä kiirettäkään ole tarkoitus pitä. :)

21891_10153328840978809_3672321559105744
Kaneli ja ÄSKK:n huikeat palkinnot

22194_10153338511241477_5110005510626271

torstai, 23. huhtikuu 2015

Kanelin juoksu-A

Laitetaan tämä A-asia omaan postaukseensa, ettei edellinen agipostaus paisu ihan järjettömäksi. :)

Koska Kanelin suuresta lahjakuudesta huolimatta tavoitteenamme ei ole MM- tai edes SM-kultamitali, päätin kokeilla sen kanssa juoksu-Aan opettamista. Juoksemalla tehdyssä Aassa on mielestäni parikin etua perinteiseen pysäytykseen: jos onnistuu opettamaan koiran oikeasti tulemaan täysillä pysähdykseen (joka ei muuten ole helppoa), se ei ole kovin koiraystävällinen rämähdys, itse asiassa aika rankka etupäälle ja selälle. Ja sitten taas jos koira oppii hiippailemaan Aan alastulon hitaasti ja varmistellen, siinä menee hukkaan monta sekuntia. Me aloitettiin opettelu niin, että laitoin Aalle kaksi pumpperia ja aloin vain juoksuttaa. Tavoitteena on siis saada koira tulemaan alastulo kahdella loikalla alas. Ensimmäisellä loikalla koiran olisi tarkoitus "lentää" Aan harjan yli suhteellisen pitkälle alastulolle, toisella loikalla koiran on tarkoitus osua kontaktille. Kahdella pumpperilla harjoittelimme tätä, siis näin.

Yleinen käsitys juoksukontaktien opetuksessa tuntuu olevan se, että heittolelulla saadaan koiralle vauhti ja fokus eteen, eli lelu lentää ajoissa ja joka kerta, riippumatta koiran onnistumisesta. Tämä hiukan sotii minun koirankoulutuskäsitystäni vastaan, sillä ainakin Kaneli kyllä mieltää pallonsa palkaksi. Miksi sen kannattaisi tehdä oikein, jos pallo lentää joka tapauksessa? Tai oikeammin, mistä se voi tietää, mikä on oikea suoritus kun se palkataan joka suorituksesta? Fokus piti kuitenkin saada paremmaksi, joten otimme käyttöön naksun, targetin ja apupalkkaajan. Fokus saatiin eteen, osumasta naksautettiin ja nami tipahti targetille. Manners minder olisi hiukan soiva peli tässä reenissä, mutta mennään nyt toistaiseksi halvemmilla keinoilla. :) Sanomattakin on selvää, että vääristä suorituksista ei seuraa mitään pahaa, ainoastaan uusi yritys. 

Kaneli hokasi pumpperien tarkoituksen varsin hienosti, mutta niiden häivyttäminen olikin sitten vähän ajatustyötä vaativaa. Ensimmäinen kerta kokonaan ilman pumppereita oli varsinainen fiasko. Harjan yli hyppääminen sujui hienosti, mutta pumpperin puuttuessa koira selvästi hätääntyi - ja loikkasi toisen laukkansa suoraan maahan. Päätin kokeilla, miten se suhtautuu vanhaan kunnon jeesusteippiin, tuohon ihmeapuvälineeseen, jolla voi korjata mitä vaan. Niin vaan meni jeesusteippi täydestä kuin väärä raha pumpperin korvikkeena ja homma alkoi taas toimia. Pian aloin kaventaa teippiä, eikä vielä tämäkään tuottanut ongelmaa. Teipin poistuessa kuitenkin vanha ongelma nosti päätään: ilman mitään apuvälinettä Kanelilla ei kertakaikkiaan ollut hajua, mihin sovittaa alemman laukkansa, jolloin se ratkaisi ongelman hyppäämällä kontaktin yli.

Tähän päätimme kokeilla putkea avuksi, tarkoituksena siis, että Aan jälkeen suhteellisen lähellä oleva suora putki ei ainakaan houkuttelisi koiraa hyppäämään kovin kauas Aasta. Näin saatiinkin toinen laukka takaisin alastulolle, mutta aluksi ylempi, harjan ylittävä loikka jäi liian lyhyeksi, jolloin toinenkaan laukka ei yltänyt kontaktille. Putkea siirrettiin hiukan kauemmas, joka oman käsitykseni mukaan toi koiralle lisää itsevarmuutta ylittää harja vauhdilla: ei tarvinnut himmailla törmäyksen pelossa. Lisäksi välissä tehtiin yksi toisto pumpperilla muistuttaen, tämä toisto vaan ei näy videolla. Tässä kuitenkin treenin etenemistä. Kahdessa ekassa toistossa siis putki on melkoisen lähellä Aata, jolloin koira selvästi himmaa harjaa ylittäessään --> alempikaan laukka ei osu kontaktille. Parissa seuraavassa toistossa vauhti ja rytmi ovat kohdillaan, jolloin harjan yli saadaan kunnon loikka ja myös alastulo osuu kontaktille. Tällä hetkellä on ankarassa pohdinnassa, pitäisikö jatkaa tuon harjan yli loikan vahvistamista vai pitäisikö jollain keinolla alkaa opettaa Kanelia pidentämään toista laukkaansa. Sehän on varsin lyhyt edelleen, verrattuna siihen, mihin koira pystyisi. Lisäksi näin tehtynä A vaatii hyvän lähestymisen onnistuakseen.

Aika näyttää, mihin projekti etenee. Tässä vaiheessa, vaikka vaikeuksiakin on ollut, ei ole iskenyt minkäänlainen epätoivo. Hirveän hauskaa ja mielenkiintoista opettelua kummallekin, koiralle ja ohjaajalle!

torstai, 23. huhtikuu 2015

Kaneliagilitya

Koska Kaneli alkaa lähestyä veteraani-ikää, olemme siirtyneet näyttelykehistä vähän kevyempään harrastukseen, nimittäin agilityn pariin. ;) Kanelin kanssahan on harrasteltu vaihtelevasti agilitya oikeastaan sen koko ikä, mutta säännöllisesti alettiin treenata vasta kesällä 2013 parin kuukauden ajan, jonka jälkeen aloitimme uudelleen syksyllä 2014. Tällä kertaa agilitykärpänen on puraissut niin huolella, että loppua ei ihan hetkeen näy. Koska koira ei valitettavasti tuosta enää nuorru, olen hiukan aloittanut reenejä myös nuoremman varakoiran, eli Hupun kanssa. Varakoirakaan ei varsinaisesti tosin ihan lapsonen ole, sekin täyttää seitsemän heinäkuussa. :)

Varmasti yksi tärkeimmistä syistä, miksi tällä kertaa ollaan niin tiukasti pysytty harrastuksessa kiinni, on tietenkin kiva treeniporukka! Koko talven olemme viettäneet kerran viikossa tunnin SDP-hallilla edellisen pentueeni Tiltun ja Puten (sekä tietty emäntien) ja vaihtelevasti Tarun labbiksen ja borderterrierin sekä niinikään edellisen pentueen Pessin ja Pikku-Jaskan kanssa. Oman koiran treenauksen lisäksi suurena plussana on siis ollut nähdä näiden nuorten kasvattien etenemistä lajissa! Ainakin nyt tuntuu siltä, että vielä niistä tullaan kuulemaan, niin hyvältä meno näyttää! Lisäksi on ollut superhauskaa seurata sijoitusnarttu-Esmen edistystä Porissa Jassun ohjauksessa ja Reetan reenissä: Esmekin on varsinainen vauhtihirmu ja tulevaisuudenlupaus!

Nyt huhtikuussa uskaltauduimme Kanelin kanssa vihdoin ensimmäisiin virallisiin kisoihin, joita on tätä kirjoittaessa takana kolmen startin verran. Ensimmäisenä kävimme tekemässä yhden hyppyradan TSAUlla, joka sujuikin varsin mallikkaasti, siitäkin huolimatta että ohjaaja sääti ja myöhästeli minkä ehti. Koira oli kuitenkin menossa mukana hyvällä fiiliksellä ja startti varmasti nosti molempien itseluottamusta ihan huimasti! Ehdinpä ihan nollaakin tuuletella maalissa, kunnes kameranainen palautti maan pinnalle: jätin sitten pussin jälkeisen hypyn ohjaamatta, jolloin tulos oli auttamatta hyl. :) Tässä TSAUn kisa.

No, päästiin ottamaan revanssi Janakkalan kisoissa pari viikkoa myöhemmin, ja saatiinpas se hyppyradan LUVA napattua! Janakkalassa uskaltauduimme myös kokeilemaan agilityrataa. Hylly napattiin, mutta olipa silti näistä kolmesta ehdottomasti paras rata, jonka teimme! Kaneli lukitsi nelosesteen jälkeen muurin, vaikka Aalle kuvittelin sitä ohjaavani, kävi hyppäämässä muurin ja palasi ihmettelemään, mihin mamma jäi. Tämä lämmitti sydäntä valtavasti, siellä vielä vuodenvaihteessa olen useamman kerran hakannut päätäni seinään koiran ajoittain olemattoman estefokuksen vuoksi: nyt se uskaltaa jo tehdä omia ratkaisujaan, suorittaa edessään olevat esteet ja etenee monen metrin päähän ohjaajasta, jee!! Sen lisäksi kontaktit onnistuivat niinkuin ne treeneissäkin sujuvat parhaimmillaan! Keinu mentiin reippaasti ja itsevarmasti loppuun asti, juoksu-A toimi kuin junan vessa ja puomikin mentiin suhteellisen reippaasti, vaikkakin siinä on vielä jonkun verran tekemistä, jotta vauhti saadaan pysymään kunnolla sinne 2on2offiin asti. Kirsikkana kakun päälle koira eteni loppusuoralla taas muutaman metrin ohjaajan edellä, jonka jälkeen ei tehnyt edes tiukkaa kiittää koiraa loistosuorituksesta, hylystä huolimatta! Tässä vielä kyseinen agilityrata.

11159557_824710690917652_223989711808034